Rakkaus tänään jo 4kk

Moi!

Emmi on tänään jo 4kk vanha, kamala miten nopeasti aika meneekään, vastahan sain pienen huutavan paketin ensimmäistä kertaa syliini ja nyt tämä "pieni" prinsessa painaa liki 8 kiloa! Ainakin kun eilen äitini kanssa punnitsimme vaa'alla, näytti se jo 8.1kg. Kuukaudessa tullut yli kilo painoa lisää, hurjaa. Torstaina onkin 4kk neuvola ja lääkärintarkastus, siellä saadaan vähän tarkempi paino. Inhottaa vähän jo etukäteen mennä sinne ja selitellä kuinka yksityisellä olemme saaneet meidän ongelmia eteenpäin ja nyt hän syö apteekin korviketta sekä sitä Nexiumia. Toivotaan ettei saada motkotusta.

Aloitettiin tossa reilu viikko sitten soseiden maistatusta pikku hiljaa, tämä korvikejauhepurkki kun on 800g ja siitä saa noin 6dl nestettä ja se kestää meillä alle viikon. Pieni on saanut tähän mennessä mangoa, perunaa, bataattia, päärynää sekä mustikkaa. Kaikki muu uppoaa hyvin paitsi mango tökki sekä bataatti hieman. Muita soseita odottaakin aina innolla suu auki kun edellinen lusikallinen on syöty. Olen antanut aika huoletta hänen syödä niin paljon kuin itse haluaa, paria ekaa päivää lukuunottamatta milloin olen vain maistattanut varovaisesti. Seuraavaksi tulee arsenaaliin mukaan maissi.

Emmin taidot nyt, kun hän on 4kk:

• Ottaa esineitä ja asioita käteen ja ne pysyvät kädessä, ei kuitenkaan vielä makuultaan ollessa ole kiinnostunut edessä tai vieressä olevista esineistä
• Kiljuu, todella kovaa ja korkealta. Tämäkin unohtui pariksi viikoksi, mutta on tullut takaisin, nyt kiljuu ja "rääkyy" hereillä ollessa välillä ihan tauotta
• Höpöttelee kovasti ja välillä päästelee ihan kunnon äännähdyksiä, kuten "au"
• Rupesi jo noin 3kk iässä kääntymään selältä vatsalleen ja kovasti koittaa päästä eteenpäin. Vielä ei pääse takaisin selälleen
• Nauraa ihan hirveästi kun sille päälle sattuu, ihanaa kikatusta

Pitää myös pieniä hetkiä itse pullosta kiinni ja syö!

Viikon päästä onkin jo Jouluaatto, Emmin ensimmäinen Joulu! Eihän hän vielä sitä ymmärrä mutta ei se mitään. Ostin hänelle ihanan pienen tonttupuvun jonka isken sitten päälle kun lähdemme vierailemaan sekä anoppilassa, että ihan oman äidin luona, saavat sitten ihastella tätä pikku tonttua. Pari lahjaa myös olen hänelle ostanut, vaatteita oikeastaan koska ovat aina tarpeellisia. Saa nähdä, mitä kaikkea pienelle prinsessalle onkaan hankittu.

Kirjoittelen seuraavan kerran torstaina neuvolasta ja lääkärikäynnistä!

Terkuin,

Jenna & Emmi

Maitoallergiaa ja refluksia(ko?)

Heips!

Kerroinkin jo aiemmin että Emmillä on ollut vatsavaivaa jo synnäriltä asti. Kakka ei tullut omin avuin ulos joten kätilöt kuumemittarin kanssa hieman avittivat. Kotiin kun oltiin päästy ja siellä vietetty jonkin aikaa, ei kakkaa tullut ollenkaan. Neuvolaankin soitin tästä asiasta ja varattiin aikasempi aika punnitukseen, neuvolaa edeltävänä iltana kuuluikin vaipasta kauan odotettu turahdus jonka jälkeen ei mitään ongelmia. Tätä kesti ehkä viikon jonka jälkeen loppui taas. Lisäksi tulivat kamalat ilmavaivat, nukkuminen oli hankalaa kun heräsi jo puolen tunnin päästä ähisemään ja puhisemaan. Ilmavaivat ovat jatkuneet edelleenkin, eikä helpotusta näytä olevan. Nukkumaan on nyt ruvennut paremmin, nukkuu varmaan parin tunnin päikkäreitäkin.

Monet kerrat soitin neuvolalle ja kerroin, että Emmillä on vatsa kipeä eikä nuku kunnolla. No ei sieltä mitään apua saanut, sanottiin että se on varmaan koliikkia ja että suolisto ei ole kypsynyt vielä. Kaikkeen uskoin, paitsi koliikkiin, sitä ei ollut. Odotin ja odotin, lapsi todella ärtynyt ja tyytymätön koko ajan. Sitten tuli mieleen refluksi. Olimme tästäkin jo neuvolassa puhuneet ja terkka kehoitti soittamaan jos tilanne menee huonommaksi. Heti seuraavana päivänä soitinkin ja sanoin että lapsi ei nuku, on kiukkuinen ja selkeät refluksin oireet ainakin omasta mielestäni havaittavissa, ilman järkyttäviä pulautuksia ja painon hidasta nousua. Saimme lääkärille ajan. Lääkäri tutki, mielestäni todella pintapuolisesti vain, kuunteli vatsaa ja totesi ettei mitään ole, suolisto kiusaa vain ympäri vuorokauden ja kyllä se helpottaa viimeistään 4kk iässä. Ajattelin että okei, kyllä tämä tästä.

Siirryttiin korvikkeelle jossain vaiheessa, koska lapsi oli edelleenkin tyytymätön, oli rinnalla jatkuvasti. Koimmekin dramaattisen käänteen, kiukuttelevasta ja tyytymättömästä lapsesta tuli ihanan aurinkoinen ja hymyilevä. Ilmavaivat kuitenkin jatkuivat, edelleenkään ei nukkunut kuin sen puoli tuntia kerralla, poissuljettuna yöt, jotka ovat menneet tosi hyvin. Jonkun aikaa kun korviketta oli syöty, tilanne muuttui taas huonommaksi. Alkoi vatsakipuitkut taas ja kakkaamisesta ei tullut mitään, se tuli huudon kanssa ulos. Tällä kertaa soitin yksityiselle ja kerroin tilanteen, sain ajan heti seuraavalle päivälle. Siellä ollessamme lääkäri kerrankin kuunteli minua ja otti asian vakavasti, ei lapsella ollut kaikki hyvin kun on niin itkuinen ja kiukkuinen. Saimme reseptin Nutrilon Peptille, maidottomaan korvikkeeseen sekä lähetteen Prick-testeihin. Testit olivat negatiivisia. Korviketta kun olimme pari päivää antaneet, tilanne meni taas parempaan suuntaan, lapsi ei itkenyt vatsaansa ja kakka muuttui tavalliseksi sinapin väriseksi, ennen oli vihreää, keltaista, välillä harmaatakin, todella paksua tavaraa. (En väitä etteikö olisi normaalia, mutta kun lapsi huutaa vatsaansa niin ei kaikki ole hyvin).

Tätä jatkui pari viikkoa, sitten alkoi taas mennä huonommaksi. Mahaansa ei kyllä itkenyt missään vaiheessa mutta tilalle tuli kamala kitinä, kiemurteli ja ähisi hereilläolo aikansa. Syöminen muuttui hankalaksi, ainoa aika milloin syö ongelmitta on yö, kun nukkuu. Muuten on kamalaa taistelua ja itkua saada pieni syömään, Heti syönnin ja röyhtäisyn jälkeen osa maidosta tulee ulos, ja alkaa kamala nieleskely ja köhiminen sekä aivastelu. Lääkärille kerroin tästä, hän kirjoitti reseptin Nexium- lääkkeeseen, happosalpaajiin. Niitä alettiin nyt eilen syömään, saa nähdä onko niistä apua.

Meillä on taas puhelinaika maanantaina, jolloin kuullostellaan Emmin olotilaa sekä saamme vihdoin lähetteen Lohjan sairaalan lastenpolille, maitoaltistukseen. Josko siitä saataisiin positiivinen tulos ja saisimme lausunnon Kelalle jotta saamme korvauksen korvikejauheesta, järkyttävän kallista.

Nyt maanantaita odotellessa, sekä sitä, että tuleeko muutosta tästä Nexiumkuurista!

Terkuin,

Jenna & Emmi

Synnytys

Pitkän odotuksen jälkeen supistukset vihdoin alkoivat lauantaina 17.8. noin klo. 4 aikaan aamuyöstä. Ja tosiaankin soitin synnärinne jossa käskettiin pysymään kotona ja odottamaan että supistukset pitenevät. Kehoittivat vain käymään suihkussa ja syömään buranaa jos on tarve. Kaikkea tein, kipu oli kova, välistä vähän helpotti kunnes alkoi taas uudelleen. Mihinkään ei voinut keskittyä kun ei paikallaan pystynyt olemaan kivun takia. Klo. 13 soitin sitten uudelleen ja kerroin että nyt sattuu niin kovasti ettei jalat kanna, saimme luvan lähteä ajelemaan sairaalalle.

Pienen hetken odotimme vielä pääsyä synnärin puolelle, muutaman minuutin aika tuntui kyllä todella pitkältä, istuin vain lattialla ja vaikeroin. Lopulta kätilö tuli hakemaan meidät ja minut laitettiin käyrille odottamaan. Kipu vain kasvoi ja kasvoi ja pidättelin tosissani itkua ja purin hammasta. Kätilö toi lämpöpussinkin mutten saanut siitä mitään apua. Siinä samassa tehtiin sisätutkimus ja kätilö sanoi että kohdunsuu on 3cm auki. Huokaisin helpotuksesta tietäessäni, että kotiin ei tarvitse enää lähteä, lapsi syntyisi hetkenä minä hyvänsä.

Vähän ennen kolmea meidät siirrettiin synnytyssaliin ja kätilö kysyi että haluanko mennä ammeeseen istumaan, vielä ei voida epiduraalia laittaa koska en ollut auki vielä tarpeeksi. Menin sitten ammeeseen ja istuskelin siellä melkein pari tuntia ja ulvoin kivusta jokaisen supistuksen aikana. Lopulta päätin nousta pois, en jaksanut enää lillua haaleassa vedessä ja ammeessa olo ei ollut helpottanut kipuja millään muotoa. Minut laitettiin käyrille takaisin, ja tehtiin uusi sisätutkimus. Kipu taas kasvoi ihan uusiin ulottuvuuksiin ja rupesin melkein rukoilemaan sitä epiduraalia, kätilö tarjosi ilokaasua, kokeilin pari kertaa ja huono olo siitä tuli, en tahtonut enää sitä hengitellä. Lopulta puudutuksen valmistelut aloitettiin, todella pitkältä tuntuvan odotuksen jälkeen, tippa käteen ja sitä rataa.

Lopulta kohtu nipsaistaan auki ja vauvalle asetetaan päähän anturi, jossa seuraillaan käyriä. Lapsivesi tuli ja vihdoin anestesialääkäri saapui paikalle ja sain puudutuksen. Voi sitä tunnetta, kun kivut hävisivät ja pitkästä aikaa tuli todella rauhallinen ja levollinen olo. Minut sitten jätettiin yksinäni sinne makoilemaan, josko olisin saanut vaikka nukuttua edes hetken. Mieskin päätti lähteä syömään.

Kerkesin makoilla ehkä puoli tuntia, jonka jälkeen tuli todella kova ponnistamisen tarve. Menin paniikkiin kun kätilöä ei näkynyt eikä kuulunut ja koitin olla ponnistamatta. Kätilö saapui ehkä puolen tunnin kuluttua ja kerroin hänelle että nyt pitäisi saada ponnistaa. Katsottiin kohdunsuu, täysin auki. Mies oli edelleenkin syömässä, koitin monta kertaa soittaa että nyt alkaa tapahtua, puhelimeen ei tietenkään voinut vastata. Saapui onneksi aika pian sen jälkeen.

Sitten aloitettiinkin hissukseen ponnisteluja, ensin varovaisesti harjoitellen. Supparit alkoivat uhkaavasti lyhentyä, joten okstitosiinimäärää nostettiin. Nopeasti aloitettiin sitten kunnon ponnistamiset. Jokainen ponnistus tuntui ihan tuskalta ja supistukset olivat niin lyhyitä, ettei kauaa kerennyt ponnistamaan. Ponnistelin ja huusin etten jaksa enää kohta, muutamia rumia sanojakin taisi päästä. Hienosti minua kannustettiin koko ajan jatkamaan, ei sitä muuten varmaan olisi jaksanut. Lopulta päätin etten jaksa enää kauaa, muutama kunnon ponnistus, kipu oli sietämätön ja viimein tunsin, kuinka lapsi "muljahti" ulos. Mies pomppasi tuolilta pystyyn saman tien, tuli viereeni ja kyyneleet silmissä otti kädestäni kiinni. Pienen kuivailun jälkeen vauva päästi ensimmäiset rääkäisynsä, maailman ihanin ääni! Isä leikkasi napanuoran ja pian huutava pieni nyytti nostettiin rinnalleni. Itse olin koko ajan ihan itkun ja naurunsekaisissa tunnelmissa ja onni oli sanoinkuvaamatonta. Seuraavaksi aloinkin kyselemään että repesikö paikat, tottakai repesi. Varmaan tunnin vielä makoilin siinä paikkailtavana ja viimein vauva pääsi rinnalle imemään.

Ensimmäinen yö oli vähäuninen, nukuin ehkä tunnin pätkiä ja joudun vähän väliä kutsumaan hoitajan, vauva huusi kuin hyeena enkä tiennyt mitä tehdä. Lopulta otin vauvan viereeni nukkumaan ja torkuttiin siinä aamuun asti. Jossain vaiheessa aamua nousin aamupalalle, hirveät kivut, joka askel sattui aivan tajuttomasti, istuminen vielä enemmän. Istuskelin yksinäni taukotilassa ja olin todella väsynyt, olo oli huono eikä ruoka oikein maistunut, rupesin itkemään. Siinä sitten makoiltiin päivä sangyssä, muuta ei oikein huvittanut tehdä, syömässä kävin välissä ja illalla saapuivat onnelliset isovanhemmat katsomaan prinsessaa.

Päätin seuraavana päivänä maanantaina, etten jaksaisi enää olla sairaalassa, tahdoin kotiin. Siinä sitten pitkin päivää harjoiteltiin kaikenmoista, tehtiin lääkärintarkastus lapselle sekä itselleni, sain kaikenlaisia esitteitä ja lappuja mukaan. Vihdoin iltapäivällä mies saapui meitä hakemaan, puettiin vauvalle omat vaatteet ja iskettiin turvakaukaloon istumaan. Päästiin kotiin ja saman tien takaisin sänkyyn makoilemaan vauvan kanssa. Söi ja nukkui vain.

Nyt kun synnytyksestä on aikaa jo kohta 4kk, alkaa pahimmat "traumat" jo hälvenemään ajatuksista. Vaikka suoranaisesti en mitään traumoja saanutkaan, oli se kuitenkin niin epämukava ja kivulias kokemus, etten välttämättä enää uudestaan halua samaa kokea. Sanoin kätilöillekkin tämän heti synnytyksen jälkeen, että ei enää ikinä. Naurahtivat vain ja sanoivat että kyllä aika kultaa muistot, löydät itsesi jossain vaiheessa taas täältä!

Terkuin,

Jenna & Emmi

Raskausaika

Tosiaan, kuten jo aiemmin ehdin mainita, sain 8. joulukuuta 2012 tietää olevani raskaana. Jo aiemmin viikolla olin aavistellut asiaa ja vihdoin lauantaina oli pakko käydä hakemassa testi, positiivistahan se näytti. Olin sanalla sanottuen kuin puulla päähän lyöty, en itkenyt, en nauranut. Mietin vain että miten ihmeessä tämä voi olla mahdollista, olin niin varma etten koskaan tulisi raskaaksi. Mies ei ottanut alkuun asiaa mitenkään hyvin, hänelle iski lievästi sanottuna paniikki. Ei onneksi missään vaiheessa käskenyt tekemään aborttia, sanoi että sinä päätät, hän on tukemassa ja ottaa vastuun, tein mitä tein. Itselläni ei abortti käynyt edes mielessä, ei ole ikinä ollut vaihtoehtona. Elämäntilanteemme oli hyvä, mies hyväpalkkaisessa työssä, itse olin koulut ynnä muut käynyt, elelin tosin työttömänä silloin ihan omasta tahdostani. Puitteet olivat hyvät pienokaisen saapumiselle, varsinkin sen jälkeen kun saimme isomman asunnon.

Ensimmäinen neuvolakäynti jännitti tosi paljon. Tosin ei siellä tehty oikeastaan muuta kun juteltiin ja raskausajan neuvolakortti täytettiin plus sain valtavan kasan erilaisia lappusia ja esitteitä. Seuraava kerta olikin jo ensimmäinen ultra. Menin sinne yksin, mies ei töiltänsä valitettavasti ehtinyt. Jännitti aivan tolkuttomasti, hyvä etten oksentanut kun odottelin pääsyä huoneeseen. Lopulta kätilö kutsui minut sisälle ja toimenpide aloitettiin. Katselin monitoria ja aluksi en nähnyt mitään, lopulta näin maailman pienimmän sintin kellumassa siellä mahassa. Tunne oli aivan sanoinkuvaamaton, olin niin onnellinen. Sydänäänet kuunneltiin myös, ihanaa pientä pampatusta kuului. Kaikki oli hyvin, sikiö kehittynt niinkuin pitää.

Ihana pieni ihmisenalku

Pahoinvoinnit olivat järkyttäviä. Alkoivat siinä joulun tietämillä ja jatkuivat kuukauden, pari. Välissä oli viikkoja, kun en voinut muuta tehdä kuin maata sängyssä. Mikään ei pysynyt sisällä ja olo oli todella kurja. En suihkuunkaan pystynyt mennä (hävettää myöntää) kun en paria minuuttia kauempaa voinut seistä ilman, että alkoi oksettamaan. Uusivuosi meni sängyssä maaten, kaikkien muiden ollessa juhlimassa ja pitämässä hauskaa, silloin oli ensimmäistä kertaa vähän orpo olo ja mietin että tähän jäivät kaikki juhliminen ja hauskanpito omalta osaltani, ennen raskautta kun tosiaan olin melkein joka vkpl jossain. Pahoinvoinnit alkoivat onneksi helpottamaan siinä reilu kuukauden jälkeen, pääsi taas kotoa pois ihmisten ilmoille.

Ennen kuin tästä tekstistä tulee ihan järkyttävän pitkä, eikä tätä jaksa lukea niin pikakelaan itseni raskauden loppupuolelle.

Rv 39+1

Kesä ja raskaus oli melko kamalaa. Oli todella kuuma koko ajan ja mitenkään päin ei pystynyt olemaan ilman, että hiki virtasi valtoimenaan. Ihan sama oliko sisällä vai ulkona. Varsinkin iltaisin nukkumaan mennessä oli tuskaista, kamala hiki vaikka ikkuna oli auki joka yö, mitenkään päin ei pystynyt olemaan, vauva oli jo sen verta iso että painoi palleaa makuultaan ollessani ja kaiken lisäksi kamala elämöinti alkoi aina vatsassa, kun olisi itse pitänyt rauhoittua. Kärsimättömänä odotin, että olisi 7.8. jolloin laskettu aika oli. No, tämä päivä koitti, mitään ei tapahtunut, pienokainen viihtyi edelleen vatsassa. Tein kaikkea mahdollista, kävelin, siivosin kotona ihan hullun lailla, saunoin yms. Ei apua. Noin viisi päivää myöhemmin olin taas neuvolassa kuten normaalisti. Todella turhauttavaa vaan. Sieltä antoivat puhelinnumeron äitipolille, yliaikakontrolliin. Sain ajan varattua sinne, aika olisi ollut maanantaina 19.8. Olin todella harmissani siitä, että synnytys jouduttaisiin käynnistämään kun ei lapsi itse halunnut tulla ulos. Enkä jaksanut enää odottaa päivääkään, olin jo viikon odotellut toiveikkaana. Päätin sitten siinä 16. päivä perjantaina että olkoon, pysykööt sitten vatsassa kun ei kerta ulos haluta tulla. Menin nukkumaan ihan normaalisti ja nukuin ehkä noin klo. 4 asti aamuyöhön, kunnes heräsin siihen että nyt muuten supistaa, ja todella tiheästi, välillä minuutin välein. Sinnittelin ehkä pari tuntia, jonka jälkeen soitin synnärille ja kerroin että supistuksia on ollut jo parin tunnin ajan ja niitä tulee useasti. Kysyttiin että kuinka kauan yksi supistus kestää, vastasin ja sanottiin että odota kotona, supistukset eivät ole tarpeeksi pitkiä vielä. Odotin ja odotin, välissä rupesi tuntumaan siltä, että nyt ne supistukset loppuu ihan kokonaan eikä synnyttämään päästä. Aina ne kuitenkin tulivat takaisin. Kipu rupesi olemaan jo melko kova, kävin monta kertaa suihkussa, joka ei auttanut kuin sen pienen hetken. Lopulta noin klo. 13 jälkeen soitin taas ja sanoin että nyt on pakko päästä sinne, kipu on niin kova ettei jalat enää kanna. Sieltä sanottiin että tottakai tulet tänne, jos et kotona enää pysty olemaan. Lähdimme ajamaan kohti Lohjan keskustaa ja sairaalaa, automatka tuntui maailman pisimmältä ajalta, koko ajan sattui ihan mielettömästi. Pääsimme perille ja minut kirjattiin sisään klo. 14 ja laitettiin käyrille odottamaan.

Lopetan tähän koska tästä tulee muuten ihan älytön stoori jos kirjoitan vielä synnytyksestä, jääköön se erilliseksi tarinaksi. Nyt kun miettii taaksepäin raskausaikaa, kaipaa sitä silloin tällöin ihan älyttömästi. Kaikki oli niin helppoa vielä, nyt kun tämä pieni prinsessa on maailmassa ollut jo tovin ja aina ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista. En kuitenkaan vaihtaisi tätä mihinkään, äitinä olo on maailman parasta.

Terkuin,

Jenna & Emmi

Starting

Heipähei!

Pitkän pohdinnan (ja yhden blogin aloituksen) jälkeen päätin alkaa kirjoittamaan omasta, sekä kohta 4 kuukautta täyttävän ihanan Emmi- tytön elämästä. Ensimmäisen blogin aloitin joskus aikoja sitten, taisin kirjoittaa jopa yhden tekstin jonka jälkeen tulin siihen tulokseen ettei minulla ole minkäänlaista elämää mistä kirjoittaa. Nyt olisi ainakin hyvä syy ruveta kirjoittamaan, kun on edes jotain, josta kirjoittaa. Hassusti aloitan tämän "mammablogin" kirjoittamisen vasta jälkikäteen kun suurin osa ihmisistä alkaa kirjoittamaan sitä heti kun on saanut tiedon raskaudestaan. Mutta käy se näinkin, onhan tässä paljon päiviä edessä mistä kirjoittaa.

Aloitetaanpa vaikka siitä että olen 22- vuotias naikkonen ja asun pienessä kaupungissa, jos tätä nyt kaupungiksi voi kutsua. Muutimme tänne viime pääsiäisen aikoihin, koska tarvitsimme tietenkin isomman asunnon pienokaista varten. Siinäpä vasta olisi ollut tuskaista asua Vantaalla pienessä yksiössä miehen sekä pienen lapsen kanssa. Asuinseutu on ihana, vasta valmistuneet rivitalot ja täällä on todella rauhallista, hyvä paikka asua.

Sain 8. joulukuuta tietää, että olen raskaana. Olin jo muutamia päiviä aikaisemmin aavistellut jo jotakin, että nyt ei kaikki ole ihan niinkuin pitäisi. Tein testin, joka oli heti positiivinen. Tunne oli aika hämmentävä, en oikein osannut reagoida mitenkään. Kerroin puolisolle, aikamoiseen paniikkiinhan tuo meni. Onneksi aika auttoi ja hänkin oppi elämään asian kanssa. Pieni prinsessamme saapui maailmaan 17.8, 10 päivää lasketun ajan jälkeen. Synnytys sujui hienosti, kaikki tapahtui alle vuorokaudessa, vaikka pelkäsinkin laitoksella että meidät käännytetään kotiin odottamaan, onneksi ei tarvinnut. Terve tyttövauva syntyi klo 20.48, paino 3,580 kg ja pituus 50 cm.

Pieni peikko

Sairaalassa en paria päivää pidempään viihtynyt, oli pakko päästä kotiin. Alkupäivät ja viikot olivat todella pelottavaa ja epävarmaa aikaa. Kaikki oli niin uutta ja tuntematonta. Jatkuvasti pikkuisen nukkuessa oli pakko käydä katsomassa että hengittääköhän se edes. Koskaan ei oikein osannut arvata että mitäköhän nyt itketään ja mitä pitäisi tehdä. Vatsavaivat ovat haitanneet jo heti synnäriltä lähtien, jatkuvat vieläkin. Neuvolassa ei koskaan otettu kuuleviin korviin avunpyyntöjäni ja epätoivoa, koliikki oli aina tarjottu selitys näihin ongelmiin. Kunnallinen lääkärikään ei mitään vikaa mukamas löytänyt, kaikki laitettiin kehittymättömyyden piikkiin ja kyllä se siitä helpottaa kun aikaa kuluu. Tietenkin seuraavaksi käännyimme yksityisen puoleen (luojalle kiitos vakuutuksista), osaava ammattilainen ymmärsi heti huoleni ja asiat alkoivat vihdoinkin mennä eteenpäin. Maitoallergiaa olen pienellä epäillyt jo todella pitkään ja saimme reseptin apteekin korvikkeeseen sekä lähetteen Prick-testeihin. Erityiskorvikkeeseen siirryttyämme muutoksia on alkanut tapahtua heti, vatsakipuitkut hävinneet ja tilalle on tullut ihana, aurinkoinen ja naurava tyttö.

On ihanaa seurata joka päivä kuinka toinen kehittyy ja oppii uutta ja tämän aion jakaa myös teidän kanssa! :)

Terkuin,

Jenna & Emmi