Pitkän odotuksen jälkeen supistukset vihdoin alkoivat lauantaina 17.8. noin klo. 4 aikaan aamuyöstä. Ja tosiaankin soitin synnärinne jossa käskettiin pysymään kotona ja odottamaan että supistukset pitenevät. Kehoittivat vain käymään suihkussa ja syömään buranaa jos on tarve. Kaikkea tein, kipu oli kova, välistä vähän helpotti kunnes alkoi taas uudelleen. Mihinkään ei voinut keskittyä kun ei paikallaan pystynyt olemaan kivun takia. Klo. 13 soitin sitten uudelleen ja kerroin että nyt sattuu niin kovasti ettei jalat kanna, saimme luvan lähteä ajelemaan sairaalalle.
Pienen hetken odotimme vielä pääsyä synnärin puolelle, muutaman minuutin aika tuntui kyllä todella pitkältä, istuin vain lattialla ja vaikeroin. Lopulta kätilö tuli hakemaan meidät ja minut laitettiin käyrille odottamaan. Kipu vain kasvoi ja kasvoi ja pidättelin tosissani itkua ja purin hammasta. Kätilö toi lämpöpussinkin mutten saanut siitä mitään apua. Siinä samassa tehtiin sisätutkimus ja kätilö sanoi että kohdunsuu on 3cm auki. Huokaisin helpotuksesta tietäessäni, että kotiin ei tarvitse enää lähteä, lapsi syntyisi hetkenä minä hyvänsä.
Vähän ennen kolmea meidät siirrettiin synnytyssaliin ja kätilö kysyi että haluanko mennä ammeeseen istumaan, vielä ei voida epiduraalia laittaa koska en ollut auki vielä tarpeeksi. Menin sitten ammeeseen ja istuskelin siellä melkein pari tuntia ja ulvoin kivusta jokaisen supistuksen aikana. Lopulta päätin nousta pois, en jaksanut enää lillua haaleassa vedessä ja ammeessa olo ei ollut helpottanut kipuja millään muotoa. Minut laitettiin käyrille takaisin, ja tehtiin uusi sisätutkimus. Kipu taas kasvoi ihan uusiin ulottuvuuksiin ja rupesin melkein rukoilemaan sitä epiduraalia, kätilö tarjosi ilokaasua, kokeilin pari kertaa ja huono olo siitä tuli, en tahtonut enää sitä hengitellä. Lopulta puudutuksen valmistelut aloitettiin, todella pitkältä tuntuvan odotuksen jälkeen, tippa käteen ja sitä rataa.
Lopulta kohtu nipsaistaan auki ja vauvalle asetetaan päähän anturi, jossa seuraillaan käyriä. Lapsivesi tuli ja vihdoin anestesialääkäri saapui paikalle ja sain puudutuksen. Voi sitä tunnetta, kun kivut hävisivät ja pitkästä aikaa tuli todella rauhallinen ja levollinen olo. Minut sitten jätettiin yksinäni sinne makoilemaan, josko olisin saanut vaikka nukuttua edes hetken. Mieskin päätti lähteä syömään.
Kerkesin makoilla ehkä puoli tuntia, jonka jälkeen tuli todella kova ponnistamisen tarve. Menin paniikkiin kun kätilöä ei näkynyt eikä kuulunut ja koitin olla ponnistamatta. Kätilö saapui ehkä puolen tunnin kuluttua ja kerroin hänelle että nyt pitäisi saada ponnistaa. Katsottiin kohdunsuu, täysin auki. Mies oli edelleenkin syömässä, koitin monta kertaa soittaa että nyt alkaa tapahtua, puhelimeen ei tietenkään voinut vastata. Saapui onneksi aika pian sen jälkeen.
Sitten aloitettiinkin hissukseen ponnisteluja, ensin varovaisesti harjoitellen. Supparit alkoivat uhkaavasti lyhentyä, joten okstitosiinimäärää nostettiin. Nopeasti aloitettiin sitten kunnon ponnistamiset. Jokainen ponnistus tuntui ihan tuskalta ja supistukset olivat niin lyhyitä, ettei kauaa kerennyt ponnistamaan. Ponnistelin ja huusin etten jaksa enää kohta, muutamia rumia sanojakin taisi päästä. Hienosti minua kannustettiin koko ajan jatkamaan, ei sitä muuten varmaan olisi jaksanut. Lopulta päätin etten jaksa enää kauaa, muutama kunnon ponnistus, kipu oli sietämätön ja viimein tunsin, kuinka lapsi "muljahti" ulos. Mies pomppasi tuolilta pystyyn saman tien, tuli viereeni ja kyyneleet silmissä otti kädestäni kiinni. Pienen kuivailun jälkeen vauva päästi ensimmäiset rääkäisynsä, maailman ihanin ääni! Isä leikkasi napanuoran ja pian huutava pieni nyytti nostettiin rinnalleni. Itse olin koko ajan ihan itkun ja naurunsekaisissa tunnelmissa ja onni oli sanoinkuvaamatonta. Seuraavaksi aloinkin kyselemään että repesikö paikat, tottakai repesi. Varmaan tunnin vielä makoilin siinä paikkailtavana ja viimein vauva pääsi rinnalle imemään.
Ensimmäinen yö oli vähäuninen, nukuin ehkä tunnin pätkiä ja joudun vähän väliä kutsumaan hoitajan, vauva huusi kuin hyeena enkä tiennyt mitä tehdä. Lopulta otin vauvan viereeni nukkumaan ja torkuttiin siinä aamuun asti. Jossain vaiheessa aamua nousin aamupalalle, hirveät kivut, joka askel sattui aivan tajuttomasti, istuminen vielä enemmän. Istuskelin yksinäni taukotilassa ja olin todella väsynyt, olo oli huono eikä ruoka oikein maistunut, rupesin itkemään. Siinä sitten makoiltiin päivä sangyssä, muuta ei oikein huvittanut tehdä, syömässä kävin välissä ja illalla saapuivat onnelliset isovanhemmat katsomaan prinsessaa.
Päätin seuraavana päivänä maanantaina, etten jaksaisi enää olla sairaalassa, tahdoin kotiin. Siinä sitten pitkin päivää harjoiteltiin kaikenmoista, tehtiin lääkärintarkastus lapselle sekä itselleni, sain kaikenlaisia esitteitä ja lappuja mukaan. Vihdoin iltapäivällä mies saapui meitä hakemaan, puettiin vauvalle omat vaatteet ja iskettiin turvakaukaloon istumaan. Päästiin kotiin ja saman tien takaisin sänkyyn makoilemaan vauvan kanssa. Söi ja nukkui vain.
Nyt kun synnytyksestä on aikaa jo kohta 4kk, alkaa pahimmat "traumat" jo hälvenemään ajatuksista. Vaikka suoranaisesti en mitään traumoja saanutkaan, oli se kuitenkin niin epämukava ja kivulias kokemus, etten välttämättä enää uudestaan halua samaa kokea. Sanoin kätilöillekkin tämän heti synnytyksen jälkeen, että ei enää ikinä. Naurahtivat vain ja sanoivat että kyllä aika kultaa muistot, löydät itsesi jossain vaiheessa taas täältä!
Terkuin,
Jenna & Emmi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti