Se eilinen

Moi!

Mentiin eilen lastenpolille, ja olin ihan siinä ajatuksessa että tänään tehdään se kaksoissokkoaltistus maidolla, mut eihän se niin mennyt. Käytiin hoitajan luona jossa punnittiin ja mitattiin yms. Sitte lääkärin kanssa juttelemaan ja tuli puhe vielä siitä Nexiumin käytöstä, ei kuulemma saisi käyttää niin kauaa. Nice. Lääkärihän ei sanonut mitään, tietenkin oletin että kuuri loppuun ja silleen. No, nyt aletaan ekana purkamaan sitä pois ja vähennetään käyttöä kunnes lopetetaan kokonaan. Sen jälkeen päästään altistukseen joka on vasta 3 viikon päästä juurikin tämän kurjan Nexiumin takia, muuten oltais päästy jo aikaisemmin. Mutta ei voi mitään. Mitään uutta ruokaa ei saisi nyt aloittaa, pysytellään samoissa vanhoissa. Onneksi olen kerennyt aika paljon kaikkea maistattamaan niin ei tarvitse joka päivä syödä samaa. Ja se itse altistus onkin pitkä prosessi. Ensin ollaan polilla koko päivä, jossa maitoa annetaan 15-60 min välein ja tarkkaillaan oireita. Sitte mennään kotiin, jatketaan sitä noin viikko, jonka jälkeen poistetaan taas maito ruokavaliosta ja katsotaan mitä tapahtuu. Viikon jälkeen annetaan taas niitä sokkomaitoja ja jossain vaiheessa oli vielä sitten aika taas sinne polille jossa nämä koodit puretaan ja allergia joko todetaan tai sitten ei. Vähän harmittaa kun oon yleensä niin malttamaton kaikessa ja tätä pitää siis tosissaankin jatkaa näinkin kauan. Samalla pitäisi pitää oirepäiväkirjaa joka päivä, sormet ristiin että muistaisin. Sitte jos ei mitään todeta, on luultavasti pakko siirtyä takaisin tavallisiin korvikkeisiin koska ei talous anna periksi että käytetään jatkuvasti kallista maitoa ilman Kelan korvausta. Toisaalta lääkäri myös sanoi, että lapsi alkaa olemaan jo sen verran iso, että apteekista voisi kokeilla joitain muitakin, vähän halvempia vaihtoehtoja, esim. Nutri-Soijaa. Sanottiin myös että lihat voisi aloittaa koko tämän prosessin jälkeen, alkaa kyllä vaatimaan jo pikku hiljaa sitäkin, kasvaa niin hurjaa vauhtia. Eilinen paino oli jo 8,220 kg ja ikäähän ei ole vielä edes viittä kuukautta. Hurjaa, kun joidenkin lapsilla, jotka ovat melkein tuplasti vanhempia, on tämä paino sen ikäisenä. Meidän suursyömärille kelpaa ihan kaikki!

Nousin sängystä ehkä tunti sitten, neiti jatkoi uniaan tyytyväisenä, jatkaa edelleenkin. Ihanaa saada välillä rauhassa keittää kahvia, lukea päivän lehdet, ilman että pitäisi pitää toiselle seuraa, vaikka viihtyyhän tuo ihan mukavasti yksinäänkin, jos menen johonkin toiseen huoneeseen tekemään jotain. Taidanpa pikku hiljaa itse mennä katselemaan, milloin tuo pieni prinsessa suvaitsee herätä.

Terkuin,

Jenna & Emmi

Vauvauinti

Moi!

Sunnutaina käytiin ensimmäisen kerran kokeilemassa vauvauintia. Jännäsin aika paljon sitä, miten neiti reagoisi tähän juttuun. Uinti kun alkoi jo klo. 8.00 ja tämä prinsessa vielä nukkuu siihen aikaan. Eipä siinä muuta kun sängystä ylös, vähän maitoa naamariin ja kamalalla kiireellä kaikki puuttuvat tavarat kasaan ja kaasu pohjassa kohti uimahallia. Emmi istui ihan hiljaa turvaistuimessa koko ajan, kun itse sain uikkarit päälle, käytyä suihkussa ja vielä Emmille uikkarit päälle. Sitte mentiinkin veteen. Neiti oli yhtä hymyä melkein koko ajan, kelluskeli ja polski ja räiskytti vettä ympäriinsä. Ihan hakusessahan kaikki jutut vielä on, mutta eiköhän ajan kanssa opi olemaan vähän rennommin siellä vedessä. Kerettiin olemaan melkein koko puolituntinen altaassa, kunnes naama alkoi pikkuhiljaa kääntyä ihan nurinpäin ja iski kamala väsymys. Ei muuta kuin altaasta pois, suihkun kautta pukemaan ja äkkiä pullo suuhun. Hetken aikaa malttoi syödä, kunnes tuli ihan älytön väsyraivari. Hetken temppuilujen jälkeen tutti suuhun ja silmät meni kiinni saman tien ja päästiin kotimatkalle.

Ensi sunnuntaina on vissiin luvassa vähän näitä sukellusrefleksien tsekkailua ja katsotaan, päästäisiinkö ihan sukeltamaankin. Jouduin värväämään äitini uimaan Emmin kanssa kun itse menen lauantaina tatuoitavaksi enkä pääse itse, en myöskään halunnut perua uintikertaa. En uskonut että mies olisi suostunut menemään mutta sanoi kuitenkin että olisihan hän nyt voinut mennä, ehdin jo kuitenkin äitilleni sanoa että saa mennä uimaan, en sitäkään viitsinyt enää perua. Kyllähän sitä vielä ehtii monet kerrat päästä mukaan.

Huomenna päästään vihdoinkin lastenpolille siihen maitoaltistukseen, saa nähdä löytyykö mitään vai onko kaikki rahat menneet niin sanotusti hukkaan kun ollaan ostettu tätä kallista maitoa. Vähän ikävä sanoa että toivottavasti testit olisi positiivisia, olisi muutenkin kiva saada selkoa niihin itkuihin ja vatsakipuihin jotka loppuivat kuin taikaiskusta apteekin korvikkeeseen siirtyessä. Palailen asiaan altistuksen jälkeen!

Terkuin,

Jenna & Emmi

No mutta hups.

Näinhän tässä kävi, ettei ole muistanut (lue: jaksanut) kirjoittaa. Oli Joulut ja uudet vuodet ja kaikki. Tuntui ettei ole aikaa yhtään mihinkään. Aina kun Emmin sai nukkumaan päikkäreille tai yöunille, heittäytyi sitä itse vaan sohvalle vaakatasoon ja oli vaan. Nyt kun alkoi uusi vuosi, on kiva aloittaa taas puhtaalta pöydältä. Viime vuoteen mahtui paljon hyvää, myös pahaakin. Enimmäkseen hyvää. Lapsi syntyi, terveenä ja hyvinvoivana, asia joka muutti koko elämän kertaheitolla. Maailman paras asia. On saanut opetella olemaan äiti, välillä hyvä, välillä huonoa omaatuntoa potien, teinkö jotain väärin? Miksi taas korotin ääntä vaikkei pitänyt? Pidän itseäni kuitenkin hyvänä äitinä, teen kaiken niin kuin parhaaksi näen ja miten parhaiten osaan. Ihan sama mitä muut ajattelee, ei ne kuitenkaan tiedä mitään.

Joulu oli kiva. Käytiin päivällä anoppilassa syömässä ja illaksi mentiin oman äitini luokse, syömään. Emmi sai paljon lahjoja, sain sen jopa itse hieman repimään pakettia auki joka kuitenkin päättyi lopulta itkuun, ei ollutkaan niin miellyttävää. Äiti avasi tietenkin loput. Tapaninpäivänä meidän kotiin saapui isäni äiti ja hänen miesystävä sekä äitini ja siskoni. Taas avattiin lahjoja ja syötiin.

Uusi vuosi meni kaverin luona pippaloidessa, Emmi vietiin mamman luokse hoitoon. Vähän pala kurkussa sen sinne jätin, oli nukkunut edellisen yön ja päivän todella huonosti, eli oli siis tosi kiukkuinen ja väsynyt. Onneksi äiti kuitenkin pärjää, onhan hän itse kasvattanut minut sekä siskoni. Oli mukava päästä vähän tuulettumaan ja viettämään aikaa kavereiden kanssa, jaksoin jopa kello 12 jälkeen vielä olla hereillä, vaikka epäilin vahvasti. Nukkumatti tuli jo kahden jälkeen, muiden jäädessä vielä juhlimaan. Seuraavana päivänä haettiin Emmi kotiin ja koomattiin koko ilta sohvalla, vähän puutunut olo tulee yhdestä illanvietosta kun ei sitäkään enää paljoa harrasta. Koko tämä kuu menee itseään keräillen.

Enpä jaksa tyhjiä ruveta löpisemään, ei kukaan jaksa lukea (itse en ainakaan jaksaisi). Me alotetaan sunnuntaina vauvauinti, voi kertoa siitä sitten jotain.

Pahoittelen että kuvat on mitä sattuu. En vielä toistaiseksi osaa/jaksa panostaa kunnon kuviin, enkä niiden asetteluun, en myöskään osaa kulkea kamera kädessä 24/7.

Rakkaus tänään jo 4kk

Moi!

Emmi on tänään jo 4kk vanha, kamala miten nopeasti aika meneekään, vastahan sain pienen huutavan paketin ensimmäistä kertaa syliini ja nyt tämä "pieni" prinsessa painaa liki 8 kiloa! Ainakin kun eilen äitini kanssa punnitsimme vaa'alla, näytti se jo 8.1kg. Kuukaudessa tullut yli kilo painoa lisää, hurjaa. Torstaina onkin 4kk neuvola ja lääkärintarkastus, siellä saadaan vähän tarkempi paino. Inhottaa vähän jo etukäteen mennä sinne ja selitellä kuinka yksityisellä olemme saaneet meidän ongelmia eteenpäin ja nyt hän syö apteekin korviketta sekä sitä Nexiumia. Toivotaan ettei saada motkotusta.

Aloitettiin tossa reilu viikko sitten soseiden maistatusta pikku hiljaa, tämä korvikejauhepurkki kun on 800g ja siitä saa noin 6dl nestettä ja se kestää meillä alle viikon. Pieni on saanut tähän mennessä mangoa, perunaa, bataattia, päärynää sekä mustikkaa. Kaikki muu uppoaa hyvin paitsi mango tökki sekä bataatti hieman. Muita soseita odottaakin aina innolla suu auki kun edellinen lusikallinen on syöty. Olen antanut aika huoletta hänen syödä niin paljon kuin itse haluaa, paria ekaa päivää lukuunottamatta milloin olen vain maistattanut varovaisesti. Seuraavaksi tulee arsenaaliin mukaan maissi.

Emmin taidot nyt, kun hän on 4kk:

• Ottaa esineitä ja asioita käteen ja ne pysyvät kädessä, ei kuitenkaan vielä makuultaan ollessa ole kiinnostunut edessä tai vieressä olevista esineistä
• Kiljuu, todella kovaa ja korkealta. Tämäkin unohtui pariksi viikoksi, mutta on tullut takaisin, nyt kiljuu ja "rääkyy" hereillä ollessa välillä ihan tauotta
• Höpöttelee kovasti ja välillä päästelee ihan kunnon äännähdyksiä, kuten "au"
• Rupesi jo noin 3kk iässä kääntymään selältä vatsalleen ja kovasti koittaa päästä eteenpäin. Vielä ei pääse takaisin selälleen
• Nauraa ihan hirveästi kun sille päälle sattuu, ihanaa kikatusta

Pitää myös pieniä hetkiä itse pullosta kiinni ja syö!

Viikon päästä onkin jo Jouluaatto, Emmin ensimmäinen Joulu! Eihän hän vielä sitä ymmärrä mutta ei se mitään. Ostin hänelle ihanan pienen tonttupuvun jonka isken sitten päälle kun lähdemme vierailemaan sekä anoppilassa, että ihan oman äidin luona, saavat sitten ihastella tätä pikku tonttua. Pari lahjaa myös olen hänelle ostanut, vaatteita oikeastaan koska ovat aina tarpeellisia. Saa nähdä, mitä kaikkea pienelle prinsessalle onkaan hankittu.

Kirjoittelen seuraavan kerran torstaina neuvolasta ja lääkärikäynnistä!

Terkuin,

Jenna & Emmi

Maitoallergiaa ja refluksia(ko?)

Heips!

Kerroinkin jo aiemmin että Emmillä on ollut vatsavaivaa jo synnäriltä asti. Kakka ei tullut omin avuin ulos joten kätilöt kuumemittarin kanssa hieman avittivat. Kotiin kun oltiin päästy ja siellä vietetty jonkin aikaa, ei kakkaa tullut ollenkaan. Neuvolaankin soitin tästä asiasta ja varattiin aikasempi aika punnitukseen, neuvolaa edeltävänä iltana kuuluikin vaipasta kauan odotettu turahdus jonka jälkeen ei mitään ongelmia. Tätä kesti ehkä viikon jonka jälkeen loppui taas. Lisäksi tulivat kamalat ilmavaivat, nukkuminen oli hankalaa kun heräsi jo puolen tunnin päästä ähisemään ja puhisemaan. Ilmavaivat ovat jatkuneet edelleenkin, eikä helpotusta näytä olevan. Nukkumaan on nyt ruvennut paremmin, nukkuu varmaan parin tunnin päikkäreitäkin.

Monet kerrat soitin neuvolalle ja kerroin, että Emmillä on vatsa kipeä eikä nuku kunnolla. No ei sieltä mitään apua saanut, sanottiin että se on varmaan koliikkia ja että suolisto ei ole kypsynyt vielä. Kaikkeen uskoin, paitsi koliikkiin, sitä ei ollut. Odotin ja odotin, lapsi todella ärtynyt ja tyytymätön koko ajan. Sitten tuli mieleen refluksi. Olimme tästäkin jo neuvolassa puhuneet ja terkka kehoitti soittamaan jos tilanne menee huonommaksi. Heti seuraavana päivänä soitinkin ja sanoin että lapsi ei nuku, on kiukkuinen ja selkeät refluksin oireet ainakin omasta mielestäni havaittavissa, ilman järkyttäviä pulautuksia ja painon hidasta nousua. Saimme lääkärille ajan. Lääkäri tutki, mielestäni todella pintapuolisesti vain, kuunteli vatsaa ja totesi ettei mitään ole, suolisto kiusaa vain ympäri vuorokauden ja kyllä se helpottaa viimeistään 4kk iässä. Ajattelin että okei, kyllä tämä tästä.

Siirryttiin korvikkeelle jossain vaiheessa, koska lapsi oli edelleenkin tyytymätön, oli rinnalla jatkuvasti. Koimmekin dramaattisen käänteen, kiukuttelevasta ja tyytymättömästä lapsesta tuli ihanan aurinkoinen ja hymyilevä. Ilmavaivat kuitenkin jatkuivat, edelleenkään ei nukkunut kuin sen puoli tuntia kerralla, poissuljettuna yöt, jotka ovat menneet tosi hyvin. Jonkun aikaa kun korviketta oli syöty, tilanne muuttui taas huonommaksi. Alkoi vatsakipuitkut taas ja kakkaamisesta ei tullut mitään, se tuli huudon kanssa ulos. Tällä kertaa soitin yksityiselle ja kerroin tilanteen, sain ajan heti seuraavalle päivälle. Siellä ollessamme lääkäri kerrankin kuunteli minua ja otti asian vakavasti, ei lapsella ollut kaikki hyvin kun on niin itkuinen ja kiukkuinen. Saimme reseptin Nutrilon Peptille, maidottomaan korvikkeeseen sekä lähetteen Prick-testeihin. Testit olivat negatiivisia. Korviketta kun olimme pari päivää antaneet, tilanne meni taas parempaan suuntaan, lapsi ei itkenyt vatsaansa ja kakka muuttui tavalliseksi sinapin väriseksi, ennen oli vihreää, keltaista, välillä harmaatakin, todella paksua tavaraa. (En väitä etteikö olisi normaalia, mutta kun lapsi huutaa vatsaansa niin ei kaikki ole hyvin).

Tätä jatkui pari viikkoa, sitten alkoi taas mennä huonommaksi. Mahaansa ei kyllä itkenyt missään vaiheessa mutta tilalle tuli kamala kitinä, kiemurteli ja ähisi hereilläolo aikansa. Syöminen muuttui hankalaksi, ainoa aika milloin syö ongelmitta on yö, kun nukkuu. Muuten on kamalaa taistelua ja itkua saada pieni syömään, Heti syönnin ja röyhtäisyn jälkeen osa maidosta tulee ulos, ja alkaa kamala nieleskely ja köhiminen sekä aivastelu. Lääkärille kerroin tästä, hän kirjoitti reseptin Nexium- lääkkeeseen, happosalpaajiin. Niitä alettiin nyt eilen syömään, saa nähdä onko niistä apua.

Meillä on taas puhelinaika maanantaina, jolloin kuullostellaan Emmin olotilaa sekä saamme vihdoin lähetteen Lohjan sairaalan lastenpolille, maitoaltistukseen. Josko siitä saataisiin positiivinen tulos ja saisimme lausunnon Kelalle jotta saamme korvauksen korvikejauheesta, järkyttävän kallista.

Nyt maanantaita odotellessa, sekä sitä, että tuleeko muutosta tästä Nexiumkuurista!

Terkuin,

Jenna & Emmi

Synnytys

Pitkän odotuksen jälkeen supistukset vihdoin alkoivat lauantaina 17.8. noin klo. 4 aikaan aamuyöstä. Ja tosiaankin soitin synnärinne jossa käskettiin pysymään kotona ja odottamaan että supistukset pitenevät. Kehoittivat vain käymään suihkussa ja syömään buranaa jos on tarve. Kaikkea tein, kipu oli kova, välistä vähän helpotti kunnes alkoi taas uudelleen. Mihinkään ei voinut keskittyä kun ei paikallaan pystynyt olemaan kivun takia. Klo. 13 soitin sitten uudelleen ja kerroin että nyt sattuu niin kovasti ettei jalat kanna, saimme luvan lähteä ajelemaan sairaalalle.

Pienen hetken odotimme vielä pääsyä synnärin puolelle, muutaman minuutin aika tuntui kyllä todella pitkältä, istuin vain lattialla ja vaikeroin. Lopulta kätilö tuli hakemaan meidät ja minut laitettiin käyrille odottamaan. Kipu vain kasvoi ja kasvoi ja pidättelin tosissani itkua ja purin hammasta. Kätilö toi lämpöpussinkin mutten saanut siitä mitään apua. Siinä samassa tehtiin sisätutkimus ja kätilö sanoi että kohdunsuu on 3cm auki. Huokaisin helpotuksesta tietäessäni, että kotiin ei tarvitse enää lähteä, lapsi syntyisi hetkenä minä hyvänsä.

Vähän ennen kolmea meidät siirrettiin synnytyssaliin ja kätilö kysyi että haluanko mennä ammeeseen istumaan, vielä ei voida epiduraalia laittaa koska en ollut auki vielä tarpeeksi. Menin sitten ammeeseen ja istuskelin siellä melkein pari tuntia ja ulvoin kivusta jokaisen supistuksen aikana. Lopulta päätin nousta pois, en jaksanut enää lillua haaleassa vedessä ja ammeessa olo ei ollut helpottanut kipuja millään muotoa. Minut laitettiin käyrille takaisin, ja tehtiin uusi sisätutkimus. Kipu taas kasvoi ihan uusiin ulottuvuuksiin ja rupesin melkein rukoilemaan sitä epiduraalia, kätilö tarjosi ilokaasua, kokeilin pari kertaa ja huono olo siitä tuli, en tahtonut enää sitä hengitellä. Lopulta puudutuksen valmistelut aloitettiin, todella pitkältä tuntuvan odotuksen jälkeen, tippa käteen ja sitä rataa.

Lopulta kohtu nipsaistaan auki ja vauvalle asetetaan päähän anturi, jossa seuraillaan käyriä. Lapsivesi tuli ja vihdoin anestesialääkäri saapui paikalle ja sain puudutuksen. Voi sitä tunnetta, kun kivut hävisivät ja pitkästä aikaa tuli todella rauhallinen ja levollinen olo. Minut sitten jätettiin yksinäni sinne makoilemaan, josko olisin saanut vaikka nukuttua edes hetken. Mieskin päätti lähteä syömään.

Kerkesin makoilla ehkä puoli tuntia, jonka jälkeen tuli todella kova ponnistamisen tarve. Menin paniikkiin kun kätilöä ei näkynyt eikä kuulunut ja koitin olla ponnistamatta. Kätilö saapui ehkä puolen tunnin kuluttua ja kerroin hänelle että nyt pitäisi saada ponnistaa. Katsottiin kohdunsuu, täysin auki. Mies oli edelleenkin syömässä, koitin monta kertaa soittaa että nyt alkaa tapahtua, puhelimeen ei tietenkään voinut vastata. Saapui onneksi aika pian sen jälkeen.

Sitten aloitettiinkin hissukseen ponnisteluja, ensin varovaisesti harjoitellen. Supparit alkoivat uhkaavasti lyhentyä, joten okstitosiinimäärää nostettiin. Nopeasti aloitettiin sitten kunnon ponnistamiset. Jokainen ponnistus tuntui ihan tuskalta ja supistukset olivat niin lyhyitä, ettei kauaa kerennyt ponnistamaan. Ponnistelin ja huusin etten jaksa enää kohta, muutamia rumia sanojakin taisi päästä. Hienosti minua kannustettiin koko ajan jatkamaan, ei sitä muuten varmaan olisi jaksanut. Lopulta päätin etten jaksa enää kauaa, muutama kunnon ponnistus, kipu oli sietämätön ja viimein tunsin, kuinka lapsi "muljahti" ulos. Mies pomppasi tuolilta pystyyn saman tien, tuli viereeni ja kyyneleet silmissä otti kädestäni kiinni. Pienen kuivailun jälkeen vauva päästi ensimmäiset rääkäisynsä, maailman ihanin ääni! Isä leikkasi napanuoran ja pian huutava pieni nyytti nostettiin rinnalleni. Itse olin koko ajan ihan itkun ja naurunsekaisissa tunnelmissa ja onni oli sanoinkuvaamatonta. Seuraavaksi aloinkin kyselemään että repesikö paikat, tottakai repesi. Varmaan tunnin vielä makoilin siinä paikkailtavana ja viimein vauva pääsi rinnalle imemään.

Ensimmäinen yö oli vähäuninen, nukuin ehkä tunnin pätkiä ja joudun vähän väliä kutsumaan hoitajan, vauva huusi kuin hyeena enkä tiennyt mitä tehdä. Lopulta otin vauvan viereeni nukkumaan ja torkuttiin siinä aamuun asti. Jossain vaiheessa aamua nousin aamupalalle, hirveät kivut, joka askel sattui aivan tajuttomasti, istuminen vielä enemmän. Istuskelin yksinäni taukotilassa ja olin todella väsynyt, olo oli huono eikä ruoka oikein maistunut, rupesin itkemään. Siinä sitten makoiltiin päivä sangyssä, muuta ei oikein huvittanut tehdä, syömässä kävin välissä ja illalla saapuivat onnelliset isovanhemmat katsomaan prinsessaa.

Päätin seuraavana päivänä maanantaina, etten jaksaisi enää olla sairaalassa, tahdoin kotiin. Siinä sitten pitkin päivää harjoiteltiin kaikenmoista, tehtiin lääkärintarkastus lapselle sekä itselleni, sain kaikenlaisia esitteitä ja lappuja mukaan. Vihdoin iltapäivällä mies saapui meitä hakemaan, puettiin vauvalle omat vaatteet ja iskettiin turvakaukaloon istumaan. Päästiin kotiin ja saman tien takaisin sänkyyn makoilemaan vauvan kanssa. Söi ja nukkui vain.

Nyt kun synnytyksestä on aikaa jo kohta 4kk, alkaa pahimmat "traumat" jo hälvenemään ajatuksista. Vaikka suoranaisesti en mitään traumoja saanutkaan, oli se kuitenkin niin epämukava ja kivulias kokemus, etten välttämättä enää uudestaan halua samaa kokea. Sanoin kätilöillekkin tämän heti synnytyksen jälkeen, että ei enää ikinä. Naurahtivat vain ja sanoivat että kyllä aika kultaa muistot, löydät itsesi jossain vaiheessa taas täältä!

Terkuin,

Jenna & Emmi

Raskausaika

Tosiaan, kuten jo aiemmin ehdin mainita, sain 8. joulukuuta 2012 tietää olevani raskaana. Jo aiemmin viikolla olin aavistellut asiaa ja vihdoin lauantaina oli pakko käydä hakemassa testi, positiivistahan se näytti. Olin sanalla sanottuen kuin puulla päähän lyöty, en itkenyt, en nauranut. Mietin vain että miten ihmeessä tämä voi olla mahdollista, olin niin varma etten koskaan tulisi raskaaksi. Mies ei ottanut alkuun asiaa mitenkään hyvin, hänelle iski lievästi sanottuna paniikki. Ei onneksi missään vaiheessa käskenyt tekemään aborttia, sanoi että sinä päätät, hän on tukemassa ja ottaa vastuun, tein mitä tein. Itselläni ei abortti käynyt edes mielessä, ei ole ikinä ollut vaihtoehtona. Elämäntilanteemme oli hyvä, mies hyväpalkkaisessa työssä, itse olin koulut ynnä muut käynyt, elelin tosin työttömänä silloin ihan omasta tahdostani. Puitteet olivat hyvät pienokaisen saapumiselle, varsinkin sen jälkeen kun saimme isomman asunnon.

Ensimmäinen neuvolakäynti jännitti tosi paljon. Tosin ei siellä tehty oikeastaan muuta kun juteltiin ja raskausajan neuvolakortti täytettiin plus sain valtavan kasan erilaisia lappusia ja esitteitä. Seuraava kerta olikin jo ensimmäinen ultra. Menin sinne yksin, mies ei töiltänsä valitettavasti ehtinyt. Jännitti aivan tolkuttomasti, hyvä etten oksentanut kun odottelin pääsyä huoneeseen. Lopulta kätilö kutsui minut sisälle ja toimenpide aloitettiin. Katselin monitoria ja aluksi en nähnyt mitään, lopulta näin maailman pienimmän sintin kellumassa siellä mahassa. Tunne oli aivan sanoinkuvaamaton, olin niin onnellinen. Sydänäänet kuunneltiin myös, ihanaa pientä pampatusta kuului. Kaikki oli hyvin, sikiö kehittynt niinkuin pitää.

Ihana pieni ihmisenalku

Pahoinvoinnit olivat järkyttäviä. Alkoivat siinä joulun tietämillä ja jatkuivat kuukauden, pari. Välissä oli viikkoja, kun en voinut muuta tehdä kuin maata sängyssä. Mikään ei pysynyt sisällä ja olo oli todella kurja. En suihkuunkaan pystynyt mennä (hävettää myöntää) kun en paria minuuttia kauempaa voinut seistä ilman, että alkoi oksettamaan. Uusivuosi meni sängyssä maaten, kaikkien muiden ollessa juhlimassa ja pitämässä hauskaa, silloin oli ensimmäistä kertaa vähän orpo olo ja mietin että tähän jäivät kaikki juhliminen ja hauskanpito omalta osaltani, ennen raskautta kun tosiaan olin melkein joka vkpl jossain. Pahoinvoinnit alkoivat onneksi helpottamaan siinä reilu kuukauden jälkeen, pääsi taas kotoa pois ihmisten ilmoille.

Ennen kuin tästä tekstistä tulee ihan järkyttävän pitkä, eikä tätä jaksa lukea niin pikakelaan itseni raskauden loppupuolelle.

Rv 39+1

Kesä ja raskaus oli melko kamalaa. Oli todella kuuma koko ajan ja mitenkään päin ei pystynyt olemaan ilman, että hiki virtasi valtoimenaan. Ihan sama oliko sisällä vai ulkona. Varsinkin iltaisin nukkumaan mennessä oli tuskaista, kamala hiki vaikka ikkuna oli auki joka yö, mitenkään päin ei pystynyt olemaan, vauva oli jo sen verta iso että painoi palleaa makuultaan ollessani ja kaiken lisäksi kamala elämöinti alkoi aina vatsassa, kun olisi itse pitänyt rauhoittua. Kärsimättömänä odotin, että olisi 7.8. jolloin laskettu aika oli. No, tämä päivä koitti, mitään ei tapahtunut, pienokainen viihtyi edelleen vatsassa. Tein kaikkea mahdollista, kävelin, siivosin kotona ihan hullun lailla, saunoin yms. Ei apua. Noin viisi päivää myöhemmin olin taas neuvolassa kuten normaalisti. Todella turhauttavaa vaan. Sieltä antoivat puhelinnumeron äitipolille, yliaikakontrolliin. Sain ajan varattua sinne, aika olisi ollut maanantaina 19.8. Olin todella harmissani siitä, että synnytys jouduttaisiin käynnistämään kun ei lapsi itse halunnut tulla ulos. Enkä jaksanut enää odottaa päivääkään, olin jo viikon odotellut toiveikkaana. Päätin sitten siinä 16. päivä perjantaina että olkoon, pysykööt sitten vatsassa kun ei kerta ulos haluta tulla. Menin nukkumaan ihan normaalisti ja nukuin ehkä noin klo. 4 asti aamuyöhön, kunnes heräsin siihen että nyt muuten supistaa, ja todella tiheästi, välillä minuutin välein. Sinnittelin ehkä pari tuntia, jonka jälkeen soitin synnärille ja kerroin että supistuksia on ollut jo parin tunnin ajan ja niitä tulee useasti. Kysyttiin että kuinka kauan yksi supistus kestää, vastasin ja sanottiin että odota kotona, supistukset eivät ole tarpeeksi pitkiä vielä. Odotin ja odotin, välissä rupesi tuntumaan siltä, että nyt ne supistukset loppuu ihan kokonaan eikä synnyttämään päästä. Aina ne kuitenkin tulivat takaisin. Kipu rupesi olemaan jo melko kova, kävin monta kertaa suihkussa, joka ei auttanut kuin sen pienen hetken. Lopulta noin klo. 13 jälkeen soitin taas ja sanoin että nyt on pakko päästä sinne, kipu on niin kova ettei jalat enää kanna. Sieltä sanottiin että tottakai tulet tänne, jos et kotona enää pysty olemaan. Lähdimme ajamaan kohti Lohjan keskustaa ja sairaalaa, automatka tuntui maailman pisimmältä ajalta, koko ajan sattui ihan mielettömästi. Pääsimme perille ja minut kirjattiin sisään klo. 14 ja laitettiin käyrille odottamaan.

Lopetan tähän koska tästä tulee muuten ihan älytön stoori jos kirjoitan vielä synnytyksestä, jääköön se erilliseksi tarinaksi. Nyt kun miettii taaksepäin raskausaikaa, kaipaa sitä silloin tällöin ihan älyttömästi. Kaikki oli niin helppoa vielä, nyt kun tämä pieni prinsessa on maailmassa ollut jo tovin ja aina ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista. En kuitenkaan vaihtaisi tätä mihinkään, äitinä olo on maailman parasta.

Terkuin,

Jenna & Emmi