Raskausaika

Tosiaan, kuten jo aiemmin ehdin mainita, sain 8. joulukuuta 2012 tietää olevani raskaana. Jo aiemmin viikolla olin aavistellut asiaa ja vihdoin lauantaina oli pakko käydä hakemassa testi, positiivistahan se näytti. Olin sanalla sanottuen kuin puulla päähän lyöty, en itkenyt, en nauranut. Mietin vain että miten ihmeessä tämä voi olla mahdollista, olin niin varma etten koskaan tulisi raskaaksi. Mies ei ottanut alkuun asiaa mitenkään hyvin, hänelle iski lievästi sanottuna paniikki. Ei onneksi missään vaiheessa käskenyt tekemään aborttia, sanoi että sinä päätät, hän on tukemassa ja ottaa vastuun, tein mitä tein. Itselläni ei abortti käynyt edes mielessä, ei ole ikinä ollut vaihtoehtona. Elämäntilanteemme oli hyvä, mies hyväpalkkaisessa työssä, itse olin koulut ynnä muut käynyt, elelin tosin työttömänä silloin ihan omasta tahdostani. Puitteet olivat hyvät pienokaisen saapumiselle, varsinkin sen jälkeen kun saimme isomman asunnon.

Ensimmäinen neuvolakäynti jännitti tosi paljon. Tosin ei siellä tehty oikeastaan muuta kun juteltiin ja raskausajan neuvolakortti täytettiin plus sain valtavan kasan erilaisia lappusia ja esitteitä. Seuraava kerta olikin jo ensimmäinen ultra. Menin sinne yksin, mies ei töiltänsä valitettavasti ehtinyt. Jännitti aivan tolkuttomasti, hyvä etten oksentanut kun odottelin pääsyä huoneeseen. Lopulta kätilö kutsui minut sisälle ja toimenpide aloitettiin. Katselin monitoria ja aluksi en nähnyt mitään, lopulta näin maailman pienimmän sintin kellumassa siellä mahassa. Tunne oli aivan sanoinkuvaamaton, olin niin onnellinen. Sydänäänet kuunneltiin myös, ihanaa pientä pampatusta kuului. Kaikki oli hyvin, sikiö kehittynt niinkuin pitää.

Ihana pieni ihmisenalku

Pahoinvoinnit olivat järkyttäviä. Alkoivat siinä joulun tietämillä ja jatkuivat kuukauden, pari. Välissä oli viikkoja, kun en voinut muuta tehdä kuin maata sängyssä. Mikään ei pysynyt sisällä ja olo oli todella kurja. En suihkuunkaan pystynyt mennä (hävettää myöntää) kun en paria minuuttia kauempaa voinut seistä ilman, että alkoi oksettamaan. Uusivuosi meni sängyssä maaten, kaikkien muiden ollessa juhlimassa ja pitämässä hauskaa, silloin oli ensimmäistä kertaa vähän orpo olo ja mietin että tähän jäivät kaikki juhliminen ja hauskanpito omalta osaltani, ennen raskautta kun tosiaan olin melkein joka vkpl jossain. Pahoinvoinnit alkoivat onneksi helpottamaan siinä reilu kuukauden jälkeen, pääsi taas kotoa pois ihmisten ilmoille.

Ennen kuin tästä tekstistä tulee ihan järkyttävän pitkä, eikä tätä jaksa lukea niin pikakelaan itseni raskauden loppupuolelle.

Rv 39+1

Kesä ja raskaus oli melko kamalaa. Oli todella kuuma koko ajan ja mitenkään päin ei pystynyt olemaan ilman, että hiki virtasi valtoimenaan. Ihan sama oliko sisällä vai ulkona. Varsinkin iltaisin nukkumaan mennessä oli tuskaista, kamala hiki vaikka ikkuna oli auki joka yö, mitenkään päin ei pystynyt olemaan, vauva oli jo sen verta iso että painoi palleaa makuultaan ollessani ja kaiken lisäksi kamala elämöinti alkoi aina vatsassa, kun olisi itse pitänyt rauhoittua. Kärsimättömänä odotin, että olisi 7.8. jolloin laskettu aika oli. No, tämä päivä koitti, mitään ei tapahtunut, pienokainen viihtyi edelleen vatsassa. Tein kaikkea mahdollista, kävelin, siivosin kotona ihan hullun lailla, saunoin yms. Ei apua. Noin viisi päivää myöhemmin olin taas neuvolassa kuten normaalisti. Todella turhauttavaa vaan. Sieltä antoivat puhelinnumeron äitipolille, yliaikakontrolliin. Sain ajan varattua sinne, aika olisi ollut maanantaina 19.8. Olin todella harmissani siitä, että synnytys jouduttaisiin käynnistämään kun ei lapsi itse halunnut tulla ulos. Enkä jaksanut enää odottaa päivääkään, olin jo viikon odotellut toiveikkaana. Päätin sitten siinä 16. päivä perjantaina että olkoon, pysykööt sitten vatsassa kun ei kerta ulos haluta tulla. Menin nukkumaan ihan normaalisti ja nukuin ehkä noin klo. 4 asti aamuyöhön, kunnes heräsin siihen että nyt muuten supistaa, ja todella tiheästi, välillä minuutin välein. Sinnittelin ehkä pari tuntia, jonka jälkeen soitin synnärille ja kerroin että supistuksia on ollut jo parin tunnin ajan ja niitä tulee useasti. Kysyttiin että kuinka kauan yksi supistus kestää, vastasin ja sanottiin että odota kotona, supistukset eivät ole tarpeeksi pitkiä vielä. Odotin ja odotin, välissä rupesi tuntumaan siltä, että nyt ne supistukset loppuu ihan kokonaan eikä synnyttämään päästä. Aina ne kuitenkin tulivat takaisin. Kipu rupesi olemaan jo melko kova, kävin monta kertaa suihkussa, joka ei auttanut kuin sen pienen hetken. Lopulta noin klo. 13 jälkeen soitin taas ja sanoin että nyt on pakko päästä sinne, kipu on niin kova ettei jalat enää kanna. Sieltä sanottiin että tottakai tulet tänne, jos et kotona enää pysty olemaan. Lähdimme ajamaan kohti Lohjan keskustaa ja sairaalaa, automatka tuntui maailman pisimmältä ajalta, koko ajan sattui ihan mielettömästi. Pääsimme perille ja minut kirjattiin sisään klo. 14 ja laitettiin käyrille odottamaan.

Lopetan tähän koska tästä tulee muuten ihan älytön stoori jos kirjoitan vielä synnytyksestä, jääköön se erilliseksi tarinaksi. Nyt kun miettii taaksepäin raskausaikaa, kaipaa sitä silloin tällöin ihan älyttömästi. Kaikki oli niin helppoa vielä, nyt kun tämä pieni prinsessa on maailmassa ollut jo tovin ja aina ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista. En kuitenkaan vaihtaisi tätä mihinkään, äitinä olo on maailman parasta.

Terkuin,

Jenna & Emmi